Peliharrastaja kohtaa usein ennakkoluuloja ja oletuksia, jotka ovat parhaimmillaan hyvinkin väkeviä. Kun sanoo harrastavansa videopelien pelaamista, kilpapelaamista tai elektronista urheilua, monet päättävät puhujaa liiemmin kuuntelematta tämän olevan epäsosiaalinen, huonokuntoinen, epähygieeninen ja aikaansaamaton. Jopa toimittajat Linnan juhlissa kokivat tarpeelliseksi kysyä The International -turnauksen voittaneilta Jesse ”JerAx” Vainikalta ja Topias ”Topson” Taavitsaiselta turnausmenestyksen sijaan energiajuomien käyttötottumuksista.  

Tällaisten ennakkoluulojen polttopisteessä ovat jälleen kerran lapset ja nuoret, jotka ajattelevat löytäneensä mielekkään harrastuksen pelaamisesta. Useimmiten he ovatkin täysin oikeassa, mutta etenkin vanhemmat sukupolvet ovat perinteisesti ahkeria löytämään peliharrastuksesta syntipukin ikäville asioille aina heikosta koulumenestyksestä ja väsymyksestä mielenterveysongelmiin ja terrorismiin. Korjataan siis muutamia pahimpia yleisiä asennevinoumia peliharrastukseen liittyen. 

Ensimmäinen ja eittämättä yksi yleisimmistä ennakkoluuloista koskee peliharrastajan fyysistä kuntoa ja ulkoista olemusta. Ajatellaan, että tietokonepelit poissulkevat täysin tavallisen urheilun, asiallisen pukeutumisen ja jopa suihkussa käymisen. Joskus nämäkin oletukset saattavat pitää paikkansa, mutta syyllinen löytyy pääasiassa muualta. Keskiverto pelaaja ei erotu ihmismassasta mitenkään ominaisuuksiensa puolesta, ja selkeä valtaosa ammattilaisistakin on tavallisen näköisiä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita jostain ja harrastelijoista poiketen hyviä siinä. Itse pelit eivät juurikaan lihota pelaajaa tai estä tätä treenaamasta ennen pelisessiota tai sen jälkeen. Merkittävälle osalle ammattilaisia fyysinen harjoittelu ja terveellinen ruokavalio kuuluvat arkirutiineihin siinä missä itse pääpelin pelaaminenkin.

Monet käsittelevät pelaamista myös epäsosiaalisena ja eristäytyneenä harrastuksena. On totta, että monet yksinpelit tarjoavat pelaajalle hyvän vaihtoehdon eristäytyä ulkopuolisesta maailmasta uppoutuakseen peliin yksin, mutta varsinkin kilpailulliset pelit ovat enimmäkseen joukkuepelejä, joissa joukkueen sisäinen viestintä on keskeinen osa menestystä. Tällaisissa peleissä ei menesty, mikäli ei ole valmis kommunikoimaan toisten pelaajien kanssa tai mikäli pelaaja on ärsyttävä tai ilkeä. Pelaajat viestivät erilaisten puheohjelmien kautta ja kuulevat toisensa kohtalaisen selkeästi myös LAN-turnauksissa, joten viestinnän on oltava tarkkaa. Tilanne elää, eivätkä yksittäiset ”tänne!” tai ”syötä!” -tyyppiset huudot riitä, vaan pelaajien on vapautettava sisäiset rap-artistinsa saadakseen sanottavansa kuuluviin annetun aikakehyksen sisällä. 

Pelaamisesta ajatellaan mielellään myös, ettei se edistä ihmisen taitoja tai kartuta tietovarantoja millään tapaa. Harvat tajuavat, että moni pelaaja pelaa genrejä laidasta laitaan ja siten oppii paljon hyödyllisiä asioita: lähes kaikki pelit edistävät kielitaitoa, strategiapeleistä voi oppia historiaa, simulaatiopeleistä fysiikkaa ja rakentamiseen perustuvista peleistä jopa statiikan perusteita. Peleistä ei välttämättä opi, kuinka perustetaan perhe tai miten hakataan halkoja vanhempien käskystä nurisematta – mutta viihteeksi tarkoitettuja asioita on turha syyttää siitä, etteivät ne vastaa odotuksia, joihin niitä ei ole tarkoitettu. 

Kuten mitä tahansa muutakin luonteeltaan kehittävää tekemistä, tulisi pelaamista ja elektronista urheilua tarkastella lähinnä sen kannalta, mitä pelatessa voi saavuttaa eikä niinkään sen kannalta, mitä pelatessa menettää. Kyse on lopulta kuitenkin joko kilpailusta tai pelkästä ajanvietteestä, mutta kummassakaan tapauksessa pelaaminen ei ole toisarvoista muihin harrastuksiin nähden eikä poissulje mahdollisuutta harrastaa aktiivisesti muita asioita samalla – oli kyse sitten liikunnasta tai kotitehtävistä.

Lassi “wrath” Perämäki